HEVOSEN RASITUSPERÄISET JÄNNEVAURIOT

Mirja Ruohoniemi

ELT, dosentti, Hevossairauksien erikoiseläinlääkäri, CertVR

Jänteet liittävät lihaksen luuhun, välittävät lihaksen synnyttämän liikkeen raajan alaosaan, vaimentavat tärähdystä ja tukevat jalkaa.  Tukisiteet rajoittavat jänteen ja lihaksen muodostaman kokonaisuuden venymistä ja tukevat jalkaa. Hankoside ei ole lihaksen jatke ja sen hienorakennekin poikkeaa jännekudoksesta, mutta hankositeen rasitusperäiset vammat ovat samankaltaisia kuin jänteiden.

Jännettä peittää ohut kerros löyhää sidekudosta, joka jatkuu sen sisäosiin kuljettaen verisuonet, hermot ja imusuonet säiekimppujen väliin. Nivelten kohdalla jänteet ovat usein jännetupen ympäröimiä. Muualla jänteiden ympärillä on löyhää sidekudosta, jossa on runsaasti elastisia säikeitä. Tämä on välttämätön jänteen liukuvuuden kannalta.

Jännevaurion synty ja oireet

Jännevaurion aiheuttaa jänteen ylikuormitus.  Seurauksena on pienten veri- ja imusuonten repeilyä jänteen sisällä sekä jännesäikeiden ja säiekimppujen vaurioita.  Verenvuoto ja tulehdusnesteen kertyminen säikeiden väliin ja jänteen ympäryskudoksiin aiheuttaa turvotusta.  Tulehdusnesteessä olevat entsyymit vaurioittavat edelleen kollageenisäikeitä ja jänteiden välikudosta. Jännesäikeiden repeily ja katkeaminen heikentävät jännettä.

Ensimmäinen vaihe jännevaurion paranemisessa on tulehdusvaihe (0-10 pv), ja muutama päivä jännevaurion syntymisen jälkeen jänne on heikoimmillaan.  Seuraavassa vaiheessa (4-21 pv) vauriokohdalle muodostuu uusia kollageenisäikeitä, jotka vakavissa vaurioissa järjestäytyvät yleensä verihyytymän säikeiden mukaisesti. Vähäinen jänteen rasittaminen jo paranemisen alkuvaiheessa on eduksi, jotta fibriinisäikeet järjestäytyvät pitkittäissuuntaan repeytyneiden kollageenisäikeiden väliin. Vaikka kollageenin muodostus alkaa jo ensimmäisellä viikolla vaurioitumisesta, uusien säikeiden uudelleenjärjestäytyminen ja kypsyminen vie kaikkiaan noin vuoden - kaksi. Verisuonitus yleensä normalisoituu reilussa kuukaudessa.

Usein vaurioituneen jänteen alueella on havaittu pientä arkuutta ja turvotusta tai hevosella on ollut epämääräistä epäpuhtautta liikkeissä jo ennen vakavampaa vauriota. Jännevaurioissa ontuminen vaihtelee vaurion sijainnin ja vakavuuden mukaan, eikä hevonen välttämättä edes onnu. Paikallinen lämpö ei ole luotettava merkki jännevauriosta, mutta akuuttivaiheessa vaurioalue on yleensä lämmin. Turvotuksen aiheuttavat sekä jänteen sisäiset muutokset että tulehdusnesteen kertyminen jänteen ympäryskudoksiin. Sen kehittyminen voi kuitenkin viedä jopa 1-2 päivää. Kipu (puristusarkuus) on oireista tärkein.

Ultraäänitutkimuksella pystytään paikallistamaan vaurio ja arvioimaan sen vakavuusaste.  Normaali jänne koostuu pitkittäissuuntaisista, voimakaskaikuisista (valkoisista) säikeistä, jotka ovat tiiviisti kiinni toisissaan. Tuoreessa vauriossa nähdään jänteessä jopa kaiuttomia (mustia) tai heikkokaikuisia (harmaita) alueita, säierakenteen rikkoontumista ja turvotusta. Joskus turvotus paikallistuu pelkästään jänteen ympäryskudokseen, vaikka sormin tunnustelemalla epäiltäisiin jännevauriota.

Tavanomaisia jännevaurioita

Pinnallisen koukistajajänteen vauriot ovat huomattavasti yleisempiä etu- kuin takajaloissa, joskin osassa jänispateista turvotus paikallistuu pinnalliseen koukistajajänteeseen. Selvästi "pullahtaneita" jänteitä nähdään nykyisin harvoin – usein kysymyksenasetteluna onkin, nähdäänkö ultraäänitutkimuksessa jänteessä vauriota vai ei. Vauriot ovat yleisimpiä säären keski- ja yläosassa ja niitä voi olla myös karpaalikanavan sisällä.

Syvän koukistajajänteen vauriot ovat harvinaisia mutta usein yllättävän kipeitä. Vaurioita on eniten vuohisjännetupen sisällä, ja jännetuppi on tällöin yleensä selvästi täyttynyt ja hevonen ontuu. Pienikin vaurio voi olla huono paranemaan. Vaurioita on todettu myös kavion sisällä, jolloin niiden diagnostisointi on haastavaa.

Syvän koukistajan tukisiteen vauriot ovat yleisempiä ratsuilla. Ne aiheuttavat tyypillisen turvotuksen etusäären yläosaan pinnallisen koukistajan etupuolelle; turvotus kaareutuu sivulle päin. Usein todetaan samanaikaisesti vauriota myös pinnallisessa koukistajassa. Vammamekanismina on etupolven yliojentuminen kavion ollessa tuettuna.

Hankosidevaurioita tavataan sekä etu- että takajaloissa. Yläkiinnityskohdan vauriot voivat olla vaikeita diagnostisoida; usein hevonen ontuu selvästi mutta ulospäin ei havaita turvotusta. Yläkiinnityskohdassa voi olla säikeiden repeytymää irti sääriluun takapinnasta tai kiinnitysalueen pieni murtuma, kroonisissa tapauksissa uudisluumuodostusta. Hankositeen runko-osassa ehkä tyypillisin vauriokohta on haaraantumiskohdan yläpuolella.  Hankositeellä on uskomaton turpoamiskyky, mikä saattaa pahoissa tapauksissa vaikeuttaa sormin tunnustelua mutta ei haittaa ultraäänitutkimusta. Röntgentutkimus voi olla tarpeen puikkoluiden murtumien poissulkemiseksi. Hankositeen sisä- ja/tai ulkohaaran vaurio aiheuttaa tyypillisen kaarevan turvotuksen vuohisen yläpuolelle. Osa turvotuksesta voi ultraäänitutkimuksessa paikallistua ihonalaiskudokseen. Hankositeen haara voi myös osin repeytyä irti vuohisnuljuluusta, johon se kiinnittyy. Hyvin pahoissa hankositeen runko-osan tai molempien haarojen revähtymissä voi takajaloissa olla seurauksena vuohisen laskeutuminen tukimekanismin pettämisen seurauksena.

Akuutin jännevaurion hoito

Akuutin jännevaurion hoito tähtää vaurion rajoittamiseen, tulehdusreaktion rauhoittamiseen ja kiinnikemuodostuksen estämiseen. Asianmukainen ensiapu on olennaisen tärkeää lopputuloksen kannalta.  Akuutin vaurion hoito tähtää tulehdusreaktion rauhoittamiseen.

Paikallinen kylmähoito on keskeinen osa akuuttivaiheen hoitoa. Se voidaan toteuttaa eri tavoin (jääpussi, kylmä juokseva vesi tms.). Riittävä aika on noin 20 min kerralla, aluksi 3-4 kertaa päivässä, myöhemmin ainakin liikunnan jälkeen. Kylmähoitoa jatketaan niin kauan kuin paikallista lämpöä alueella ilmenee. Jalassa voi pitää pehmustettua tukisidettä, mutta se ei saa kiristää. Eläinlääkäri voi arvioida lääkehoitojen tarpeen. Tulehdusta poistavien lääkkeiden (kipulääke, kortisoni) käyttö tulisi rajoittaa muutamaan ensimmäiseen päivään.

Liikuntaohjeet on aina suunniteltava tapauskohtaisesti. Periaatteena on liikunnan rajoittaminen, mikä akuuttivaiheessa tarkoittaa kontrolloitua kävelytystä. Karsinalepo on tarpeen vain, jos hevonen ontuu käynnissäkin. Hevonen voi olla tarhassa jos se ei riehu. Kengitys korjataan tarvittaessa.

Paikallisoireet yleensä rauhoittuvat paikallisen kylmähoidon ja rajoitetun liikunnan myötä parissa viikossa.

Jännevaurion jatkohoito

Jännevaurion jatkohoidossa sanotaan usein ajan olevan paras hoitaja. Paranemisajan yleistäminen on mahdotonta - "kaksinkertaista aika, jota ensin ajattelit".  Lievä jännevaurio ilman merkittävää säiekimppujen repeilyä voi parantua 2-3 kk:ssa, todellisen jännerevähtymän paraneminen vie aina useita kuukausia. Jotkut jännevauriot eivät koskaan parane.

Jännevaurioiden hoidossa on käytetty ja käytetään lisäksi lukuisia erilaisia hoitoja kuten esim. blistereitä, kuumapolttoa, kirurgisia hoitoja (esim. hiilikuitusiirrännäiset, jänteen halkaisu, nesteontelon tyhjennys, pinnallisen koukistajajänteen tukisiteen katkaisu), erilaisia fysikaalisia hoitoja (esim. laser, ultraääni), jänteeseen tai sen ympäryskudoksiin ruiskutettavia lääkeaineita (esim. Na-hyaluronaatti, PSGAG, BAPN). Monet hoidot ovat olleet lyhyellä tähtäimellä lupaavia, mutta eivät ole pitkäaikaisseurannassa osoittautuneet olennaisesti tehokkaammiksi kuin perinteinen, asteittaiseen rasituksen lisäykseen perustuva jatkohoito, tai ovat tuottaneet selkeän pettymyksen. Viime vuosina suurimman kiinnostuksen kohteina ovat olleet verihiutalerikasplasma- (PRP) ja kantasoluhoidot.

Pitkä ”lepo” ja kontrolloitu liikunta (asteittainen rasituksen lisäys) on joka tapauksessa olennainen osa hoitoa. Liikunta edistää paranemista: muodostuva arpikudos järjestäytyy paremmin rasituksen suuntaisesti ja kiinnikkeiden muodostuminen estyy.  Sopivan rasituksen arvioiminen on kuitenkin vaikeaa. Toistuvat ultraäänitutkimukset ovat erittäin suositeltavia paranemisen seuraamisessa, aluksi esim. kerran kuukaudessa ja myöhemmin joka toinen kuukausi.  Tällöin liikuntaohjeet suunnitellaan löydösten perusteella tapauskohtaisesti eikä niitä tarvitse antaa pitkäksi ajaksi kerralla. Yksilölliset erot paranemisnopeudessa ovat huomattavat, eikä paranemisaikaa voi luotettavasti arvioida alkuperäisen vaurion vakavuuden perusteella.